I am home but I feel homesick

Viimeiset viikot Tansaniassa lipuivat ohitse aivan liian nopeasti. Yritin parhaani elää hetkessä, nauttia vielä hetken siitä kaikesta mutta erityisesti ystävistä, jotka nyt ovat ympäri maailmaa.

Viimeisten viikkojen aikana oppitunneilla kertasimme jo opittuja asioita, kuten harrastuksia. Sen lisäksi opettelimme kuinka kommunikoida hätätilanteissa sekä liikenteessä. Oli ilo huomata kuinka oppilaani ovat kehittyneet niiden kahdeksan viikon aikana, jonka saimme yhdessä opiskella englantia. Kuitenkin suurempi ilo oli nähdä, kuinka paljon oppilaani nauttivat englannin opiskelusta. Samalla on sydäntä särkevää nähdä sen ilon muuttuvan suruksi siitä, että se kaikki loppuu ja jo seuraavana päivänä ei välttämättä kohtaa ketään, jonka kanssa puhua englantia ja kehittää omaa kielitaitoaan.

Vapaa-aikanani en juuri muuta tehnyt kuin pyrin mahdollisimman paljon viettämään aikaa ihmisten kanssa. Halusin nauttia ystävistä ja yhdessäolosta. Viikonloppuisin kävimme kaupungissa ja toreilla etsimässä matkamuistoja ja tuliaisia kotiin. Muun ajan pelailimme yhdessä, nauroimme ja nautimme.

Eräänä päivänä yritin pysäyttää daladalaa UVIKIUTAN keskuksen edessä kotiin mennessäni. Ensimmäinen daladala ei kuitenkaan pysähtynyt vaan sen sijaan joku mies oli tunkenut paljaan peppunsa ulos ikkunasta, joka hyllyi tuulessa. Silmiäni hieraistuani ja uudestaan katsoessani miehellä oli jo housut jalassa eikä paljaasta pepusta tietoakaan… Mietin vain, miksi se olen aina minä, jolle sattuu ja tapahtuu. 😀

Tälläisten tarinoiden jälkeen ei kannata edes ihmetellä, miksi minulle aina nauretaan… Mutta mielummin sitä nauraa, kuin itkee, varsinkin kun saa yhdessä nauraa. Naurulla ja hymyllä on ihmeellinen voima, joka me turhan usein unohdetaan. Nyt vain toivon, ettei se nauru ja hymy hyydy turhan nopeasti, se saa arkeen palaamisen näyttämään turhan pelottavalta.

En sano, että jätin taakseni jotain. Kannan kaikkea tapahtunutta muistossani. Odotan jo innolla seuraavaa tapaamista ystävieni kanssa. Kunhan on taas varaa, lennän suoraan Japaniin, Saksaan ja jokaiseen maailman kolkkaan, jossa yksikin ystäväni asustaa. Suomi ei ole enää ainoa kotini, sillä kotihan on siellä missä sydänkin. Ehkä joskus se tarkoittaa ihmisiä.

Maanantai, ensimmäinen aamu Suomessa, herään ja itken, ennen kuin olen kykenevä nousemaan ylös ja aloittamaan henkisen paluun elämääni. Viikko on onneksi kulunut lähinnä VAKAVAan lukiessa, joten ajatukset on saanut erittäin kätevästi hämättyä, eikä ikävä ole ottanut liian suurta otetta minusta. Viikonloppuna olen saanut nauttia vanhojen ystävien seurasta Alkio-Opiston opistopäivillä. Juuri se mitä olen kaivannut, ystäviä. ❤

 

Last weeks in Tanzania went too fast, way too fast. I tried to live in the moment, enjoy everything around me but especially my friends, my lovely friends, who are now around the world.

During the last weeks in the lessons we were practicing things we already have learned like hobbies. Also we learned something about how to communicate in emergencies and when you are on the road. It has been great to see how my students have improved their English skills during those eight weeks we were able to learn English together. Even greater was to see how willing they really were to study and how much they enjoyed learning new things. At the same time it was heart breaking to see when that happiness turned into sadness, sadness of end of the classes and good opportunities to use English.

On my free time I was trying to spend as much time with people as I could, spend time with my friends. I wanted to enjoy being together. On weekends we went to city and markets to do some shopping, we tried to find souvenirs to bring home. Other times we played together, laughed and enjoyed.

One day I was trying to catch a daladala from UVIKIUTA’s center, but the first daladala didn’t stop. And when I watched it passing by I noticed a naked butt in the window of daladala. Someone has put his butt outside of the window but when I checked if I saw correctly he already had pants on… Sometimes I am wondering why it is always me who ends up in these situations.

After these kind stories you really don’t wonder why people are laughing at you… But maybe it is better to laugh than cry, especially when you can laugh together. Laugh and smile have strong power that we too often forget. Now I hope I don’t lose this smile too fast, and that thought makes going back to my everyday life seem too scary.

I will not say I left something behind me. I will carry everything with me in memories. I am also looking forward to see my friends again. When I can afford I will fly straight to Japan, Germany and every place on this earth where any of my friends lives. Finland is not my only home anymore, as they say home is there where your heart is. Maybe sometimes that means people.

Monday, first morning in Finland, I woke up and I cried before I was able to get up and start readjusting to my life. This week has gone mostly just studying to exams I have to take when I am applying to university, so I have been able to distract myself very well and the sadness of missing everyone hasn’t take control of me too much. This weekend I have met my old friends in reunion at my old school. Just the thing I have missed, friends. ❤

 


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s